Teksti ja kuvat: Simo Hämäläinen
Tai eihän se oikeastaan maraton ollut vaan puolikas sellainen. Tai eihän se oikeastaan puolimaratonkaan ollut, vaan 19,2 km, kertoi Garmin reitin pituudeksi. Ja eihän se oikeastaan Masai Marassakaan ollut vaan Lemekissä siinä lähellä. Vielä paikkaansa vakiinnuttamattomalle tapahtumalle brändäyksen kannalta Masai Mara Marathon lienee kuitenkin helpompi vaihtoehto kuin ”Vähän Vajaa Puolimaraton Lemekissä Lähellä Masai Maraa”. Ja kun kysymyksessä on kuitenkin hyväntekeväisyystapahtuma, joka 19.11.2011 järjestettiin vasta kolmatta kertaa, niin eipäs sorruta pohjoiseurooppalaiseen täsmällisyyskäsitykseen.
Hyvän asian puolesta
Tapahtumalla on ylevät tarkoitusperät: esitteen mukaan tapahtuman tuotoilla edistetään Mara- joen alueen ekosysteemin suojelua, alueen lasten koulutusmahdollisuuksia, vedenpuhtauskysymyksiä ja terveydenhuoltoa. Lisäksi varoja ohjataan alueen entisten urheilijoiden laskun pehmentämiseksi paluussa urheilun jälkeiseen arkeen. Lisäksi tapahtuman avulla halutaan maailmalle välittää tietoa Keniasta urheiluturismikohteena.
Erityisesti tällä kertaa kirjoituksissa ja puheissa paistoi huoli Kenian osallisuudesta Somalian seudun selkkaukseen ja sen vaikutuksesta niinkin merkittävään elinkeinoon kuin turismi Kenialle on. Viesti kuului, että tänne vaan, täällä on kivaa ja turvallista. Itse asiassa tavalliselle turistille näkyvä muutos olikin vain hotellien tiukat turvatoimet: metallinpaljastinten kautta kulkematta ei hotelleihin ollut mitään asiaa.
Pohjoismainen joukkue ottaa mittaa kenialaisista
Masai Mara Marathonin pääsponsoria, Kenya Airwaysia, Suomessa edustava Air France KLM haki syksyllä suomalaisista matkatoimistoista halukkaita puolimaratoonareita kysymyksellä ”miksi juuri sinut pitäisi valita joukkueeseen?” Ehdottomana kriteerinä kyky suoritua puolimaratonista ja lisäksi joku muu ns. hyvä syy. Toveripiirissäni kerroin osallistuneeni juoksukilpailuun, jossa alkuerät käytiin kirjallisesti. Heittämällä jatkoon. Sama valintamenettely toteutettiin myös Ruotsissa ja Tanskassa, ja niinpä Nairobissa kokoontui 15-henkinen yhteispohjoismainen maratonseurue valmiina mittelöön niin toisiaan kuin ennakkoon hieman vahvempina pidettyjä paikallisia juoksijoita vastaan.
Tiettömällä tiellä
Nairobin Sarova Panafric -hotellissa vietetyn yön jälkeen matka Masai Maraan – noin 260 km - taitettiin maitse. Paikallinen tieverkko ei aivan parhaasta päästä ole, joten aikaakin matkaan kului noin seitsemän tuntia. Moneen kertaan mielessä kävi, ettei tästä voi tie enää huonontua, mutta kyllä vaan voi. Viimeiset sadat metrit ennen majapaikkaamme, Karen Blixen Campia, eivät täyttäisi huonoimmankaan suomalaisen mökkitien laatuvaatimuksia, mutta niin vain tienpätkää erilaisilla Toyotoilla edestakaisin sahattiin - eikä tielle jääty koskaan. Kuinkahan kävisi, jos Keniassakin maa routisi?
Luksus-ekoilua parhaimmillaan: Karen Blixen Camp
Karen Blixen Camp on tanskalaisten perustama ja omistama, ekoturismin nimeen vannova 22 vierasteltan ja päärakennusryhmän muodostama luxury-telttaleiri, joka sijaitsee muutaman kilometrin Mara-jokea ylävirtaan varsinaisen Masai Mara Game Reserven rajalta. Ekoilua parhaimmillaan edustaa omavarainen energiatuotanto: koko leirin sähköntarve katetaan massiivisella, aurinkoa seuraavalla 55 yksikön aurinkopaneelipatteristolla. Ehkä jossain kätköissä luurasi hätävara-aggregaattikin, muttei silmiin sattunut saatikka ääntä kuulunut.
Oleellinen osa yhteisöä
Rinnakkaiselo Masai-yhteisön kanssa ei vaikuttanut pelkältä voitonmaksimoinnilta. Päinvastoin, toimintaperiaatteet sisältävät useita masaitten elinolosuhteita parantavia tekijöitä sisältäen työllistämistä, koulutusta ja maanvuokrasuhteen mukanaan tuomaa taloudellista hyvinvointia. Myös noin satapäisen KBChenkilökunnan sukupuolijakauman tavoitteena on jatkossa olla 50/50. Toistaiseksi vielä silkka mahdottomuus, koska keskimääräinen masai- naisen koulutustaso on auttamatta heikko, vuosien saatossa on ollut paljon helpompaa pitää naiset kotona ilmaisena työvoimana kuin koulita heitä potentiaalisella työajalla.
Virtahevot naapurina
Pikantin lisänsä leirissä majoittumiseen antaa Mara-joen suvannossa leirin kohdalla elävä monikymmenpäinen virtahepolauma. Pääsääntöisesti lauma poistuu pimeän tullen ruokailemaan leirin vastarannan maastoon, mutta satunnaisesti nousevat joesta myös leirin puolelle. Eiväthän virtahevot varsinaisesti ihmisiä jahtaa, mutta jos sattuu virtahevon reitille tämän ollessa navigaattori aktivoituna, ei ihminen ole hipolle este, itse asiassa edes hidaste. Tämän johdosta teltan avaimenperänä toimii pieni lehmänkello, jota kilistämällä - pimeän laskeuduttua – jostain lähistöltä aina ilmestyi masai-poika saattamaan päärakennukselle. Kielto liikkua pimeällä yksin oli ehdoton.
Kaikkiansa, jos KBC käytännössä toteuttaa edes puolet kirjaamastaan vihreästä teknologiasta ja työstä masai-yhteisön hyväksi, niin respektinsä ovat ansainneet.
The Race
Juoksun järjestelyistä voi kaikessa lyhykäisyydessään todeta: mikään ei toiminut. Järjestelyistä alun alkaen tuntui puuttuvan tietty logiikka, joiden mukaan eurooppalaisia/amerikkalaisia massajuoksuja kolunnut on tottunut toimimaan.
Anivarhaisen herätyksen jälkeen olimme liikkeellä jo ennen seitsemää kohti Marathon Villagea, jonka kupeeseen pystytetyssä telttaleirissä suurin osa kisaajista oli yöpynytkin. Marathon Villagesta saimme mukaan juoksunumerot ja koordinaatit pisteeseen, jossa tapahtuisi juoksijapakettiin kuuluva t-paitojen jako. Toyotalla muutama kilometri pitkin savannia ja tavoitimme pisteen, jossa t-paidat jaettiin. Mitään muuta kyseisellä rastilla ei sitten tapahtunutkaan, vaan saimme uudet koordinaatit varsinaiselle lähtöpaikalle. Taasen pari kilometriä pitkin savannia ja jopa löytyi lähtöpaikkakin. Omatoimimatkaajalle stressin ja sen kaverinkin ainekset. Mietin, että näistä huolehtimisesta kannattaa matkanjärjestäjälle aina maksaakin.
Kuuminta hottia ja sekavia hetkiä
Olimme lähtöalueella heti kahdeksan jälkeen ja kun heti aamusta näytti tulevan kenialaisittainkin kuuminta hottia, bongasin täysin varjotonta lähtö- ja maalialuetta lähimmän yksinäisen akaasian, jonka alle siirryin auringolta suojaan, tarkoituksenani maleksia lähemmäksi lähtövaatetta vasta juuri ennen starttia ja näin minimoida auringolle altistuminen.
Aikataulun mukaan lähdön piti tapahtua 10.00. Höpöhöpö. Kello 10.00 parveili vasta sekava lauma punapaitaisia järjestäjiä edestakaisin pitkin aluetta, maalivaatetta pystyttäen (hieman keskentekoiseksi jäi sekin) ja kuka mitäkin tehden, mutta varsinaisen puolimaratonin lähdön järjestämisestä ei näkynyt merkkiäkään.
Viiden tonnin pikapyrähdys
Oheiskilpailuna juostiin 5000 metrin kisa. Sen lähtötohinoihin kuului sellainenkin episodi, että lähtö palautettiin, koska kilpailijat lähtivät juoksemaan väärään suuntaan. Toisella yrittämällä lähtö pääsi matkaan ja eihän tuollainen viisikilometrinen kenialaisilta maastossakaan varttia vie. Hulppea oli kiri, jonka kisan voittaja loppusuoralla esitti. Maaliviivan takaa hänet sitten miehissä kannateltiinkin teltalle toipumaan.
Juoksumatkailun lippuongelmia
Tässä vaiheessa kello lähenteli jo yhtätoista ja jo ylimääräinen tunti auringossa notkumistakin oli takana. Joka tapauksessa toiveikkaana, että starttihan voisi vaikka koht´sillään tapahtuakin. Höpöhöpö. Matkaan päästiin vasta liki puolitoista tuntia myöhässä. Silloinkin vasta kolmannella yrittämällä. Esitteessä maalailtu visio, jossa starttipistoolin laukaus lähettää atleetit matkaan, oli vain esitemaalailua. Kilpailun johtajalla, myös vt. lähettäjällä, Billy Konchellahilla (kaksinkertainen 800 metrin maailmanmestari, Suomessa tuttu muistakin yhteyksistä) oli punainen lippu, jonka heilahdus ylöspäin sai kahteen kertaan hätäisimmät liikkeelle ja lähdön palautukseen. Billy oli tarkoittanut, että vasta lippu alas vastaa starttipistoolin laukausta.
Vaikeuksien kautta - jos ei voittoon, niin ainakin matkaan
Matkaan siis. Esitteen mukaan järjestäjän edustajia olisi ollut sijoitettuna reitin varrelle noin sadan metrin välein estämään oikaisuja ja takaamaan reitillä pysyminen. Höpöhöpö. Jokin pilkkuvirhe siinä oli päässyt syntymään esitteen ja todellisuuden välille. Matkalla oli pätkiä, jolloin ei toista ihmistä näköpiirissä ollut ja kieltämättä siinä mielessä kävi sekin, että edellisiltana taisimme sitä viidentoista leijonan laumaa kuvata aika lailla niissä ihan samoissa maisemissa – ainakin Suomesta katsottuna.
Mutta huolet pois, esitteessähän luvattiin myös, että järjestäjän toimesta aseistettuja rangereita on sijoitettu reitin varrelle torpedoimaan nälkäisten leijonain enimmät lounaskutsut. Tämä saattoi jopa pitää paikkansa, ainakin reitin viimeisellä pensaikko-osuudella yrittäessäni seurata reitiltä jo harhautunutta kanssakilpailijaa, pensaikosta nousi univormuasuinen, aseistettu ranger ja ystävällisesti näytti oikean suunnan.
Jano lähtee juomalla – jos on juomaa
Lähtöalueen helteessä starttia odotellessa oli jo janokin alkanut vaivata. Alueella jaettiin pahimpaan hätään 1/3 litran vesipulloja, joilla starttiin asti selvisi. Lopun edestä hätiä mitiä, sillä esitteen mukaan juomahuolto olisi reitin varrella 4-5 kilometrin välein. Höpö etc...
Alle puolentoistatunnin puolimaratoonareille varmaan olikin, mutta me hitaammat saimme oletetuilla juomapisteillä osaksemme vain ystävällisiä hymyjä. Ensimmäisen vesipullon sain kouraani vasta 12–13 kilometrin kohdalla, jossa seuruettamme isännöineet Air France KLM:n edustajat odottivat kenttälounaspirssimme vesivaraston kera. Muistan odottamatonta tankkauspistettä mielessäni kiitelleeni, että lentäkööt koneensa täysinä (varsinkin premium-luokkien osalta).
Ei aivan heinänteon helppousluokkaa
Olosuhteet juoksun aikana olivat todella raskaat. 1700 metrin korkeus merenpinnasta, yli 30 asteen lämpötila, juomahuollon tökkiminen ja juoksuaskelevoluutiossa asfalttiaskeleeseen päätyneen askeleelle sopivan haastava savannipohja yhdessä tekivät juoksusta raskasta taaperrusta. Noin samoja aikoja matkanneelle tanskalaiselle kilpasiskolle tiivistinkin fiilikset toteamukseen: This should be fun.
Loppu hyvin, kaikki hyvin?
Maalissa virkailija löi kouraan painetun pahvilapun, jossa luki: Men 21 km, Finishing Position 346. Saatesanat kuitenkin kuuluivat: “it´s not your real finishing position, the real one is on the other side, turn it around!” Kääntöpuolella lukee – käsinkirjoitettuna - 174. Entäpä loppuaika? Järjestäjä ilmoitti noin viikko kisan jälkeen netin Post Race Infossa, että tulokset julkaistaan netissä ”lähipäivinä”. En sen varaan paljoakaan laskisi, kun edellisvuotisiakaan tuloksia vielä löydy. Joten loppuajasta joutuu toteamaan: kaksi... Kenialaisella täsmällisyydellä, lähimpään täyteen tuntiin pyöristettynä. Sen sijaan tavoitteenakin ollutta sarjavoittoa sarjassa Finnish Male Over 50 ei kukaan ole - toistaiseksi – käynyt kiistämään.
Saatiin sitä sadettakin
Koko retken korkein lämpötila sattui siis juuri sopivasti juoksun ajaksi. Täysin luonnolliseltahan vaikutti sitten sekin, että kisan jälkeisen, paikalla nautitun kenttälounaamme päästyä kahvitteluvaiheeseen, savannin yli pyyhkäisi hillitön rankkasade. Taisimme pistää järjestäjän piikkiin senkin...
Selitysten paikka
Post Race Infossa järjestäjä selitti myös parhaansa mukaan sekä myöhästynytttä starttia että ontunutta juomahuoltoa: ”No, kun reitiltä oli aamulla löytynyt elefantteja, no, kun tuli aamulla vielä niin paljon jälki-ilmottautumisia, no, kun seeprat oli syömässä jne”. Uskokoon ken tahtoo, esim. juoksijamääräksi yli 2000.
Kertaalleenhan tuollaisen järjestelyjen kauttaaltaan ontumisen pistää vielä eksotiikan piikkiin, malliin jälkeenpäinhän meitä paikalla olleita hymyilytti hyvinkin taajaan. Mutta jos järjestäjä todella haluaa vakiinnuttaa tapahtumanosaksi esim. eurooppalaisten urheilumatkanjärjestäjien ohjelmaa, niin paljon pitää organisaation otteitansa terävöittää. Omat ongelmansahan juomahuollossa on ollut jopa Helsinki City Maratonilla, mutta marginaalisiksi voi nimittää verrattaessa kenialaisten vastaaviin. Joka tapauksessa: onnea ja menestystä Masai Mara Marathonin organisaatiolle valitsemallaan tiellä!
Suunnaksi Mara North Conservacy
Tarvittaessa Karen Blixen Campista game drivelle pääsee myös varsinaisen, maailmankuulun valtiollisen Masai Mara Game Reserven (pa 1510 km2) sisälle, mutta useimmiten safarit ajetaan uudehkolla suojelualueella nimeltä Mara North Conservacy. Mara North on kahdentoista yksityisen leirin Masai-yhteisöltä vuokraama 32.000 hehtaarin alue, jonka laajaan eläimistöön ja linnustoon on helppo tutustua erittäin asiantuntevien oppaiden johdolla mukavasti neliveto-Toyotain kyydissä. Vuosivuokra alueesta on noin USD 1,3 miljoonaa, josta noin 80 prosenttia menee varsinaisten maanomistajien taskuun ja loput on korvamerkitty mm. alueen infrastruktuurin ylläpitoon ja rangereiden palkkaamiseen.
Juoksija muuntuu luontokuvaajaksi
Luontohan se on, joka eurooppalaisen Afrikkaan vetää. Maran alueella on mahdollista nähdä useita kymmeniä nisäkäslajeja ja satoja lintulajeja, yksintein erilaisia petolintulajeja on tavattu 57, korppikotkiakin kymmenkunta eri merkkiä.
Siispä toiveikkaasti olin mukaan varannut vara-akun ja vaihto-optiikan lisäksi yli 20 Gt muistikorttikapasiteettia, jolla safareista selviämän piti. Hyvin pärjäsi. Vaikka safariautoista kuvaamisessa omat ongelmansa on niin kuvakulmien kuin kompromissikohteidenkin kanssa, niin toistaiseksi lyhyehkön ja ei vielä niin loisteliaankaan kuvaajanurani makoisimmat hetket Lemekin savannilla sain viettää. Ja kun tarpeeksi sarjakuvauksella laukoo, niin aina sieltä jotain kohtuullistakin kennolle tarttuu. Lieveilmiönä tosin parillekin game drivelle vierustoverikseni sattunut Ruotsin delegaatti Thomas kertoi videotallenteidensa soundtrackien kuuluvan: ”klik-klikklik-klikklikklik”...
Leijonaelämyksiä
Kuvaamisen ohella retken huippuhetkiä oli naarasleijonan metsästyssession seuraaminen alkaen pentueensa jättämisestä uroksen huostaan ja loppuen toteamukseensa, että nopeampi oli topi tuo. Myös urosleijonan mylvintä pimenevällä savannilla sai varmistamaan, ettei avo-Toyotan peräpenkistä vaan tielle tipu ja kyydistä jää.
Laajaa lajikirjoa
Eläinten bongauslistasta sai helposti ruksattua parikymmentä merkintää alkaen pienemmistä mangusteista, dikdikeistä ja tamaaneista päätyen järeämmän kaliiberin puhveleihin, norsuihin ja virtahepoihin. Lintujakin vastaan tuli riittävästi: savanni-, liito- ja käärmekotkia, huppu- ja savannikorppikotkia, kuningaskalastajia, helmikanoja, trappeja, haikaroita jne. Sen tarkemmin Itä-Afrikan lintuihin ennakkoon perehtymättömänä oli erikoinen tunne katsella esim. taskuja, västäräkkejä ja hyyppiä, joitten värityksessä jokin ei vaan täsmännyt, mutta habitustensa perusteella linnut kuitenkin selvästi tunnisti suomalaisten lajitovereidensa sukulaisiksi. Tarkempi määrittäminen olisi aina edellyttänyt Birds of Eastern African selaamista. Siihen ei aina hetkessä into riittänyt, joten onpahan iltapuhdetta talveksi kuvia ja kirjaa vertaillessa.
Leopardinnälkä – mikä ihana tekosyy
Matka oli toinen vierailuni Keniaan. Edelliskerran tapaan onnistuin tälläkin kertaa missaamaan leopardin. Yritteliäs matkamuistokauppias, jonka leopardiveistostilauksen oli tavarantoimittaja ilmeisesti onnistunut sössimään, kaupitteli hänkin innokkaasti klassisen Big Fiven asemesta Big Four –kokoelmaa. Kun siihen en tyytynyt veistoksinakaan, niin minullehan jäi leopardinnälkäisenä hyvä syy maahan vielä palata - Kenian luonto on vieraansa ansainnut.
© Traveller - Kaleva Travel Asiakaslehti 1/2012
|| 
|| 
|| 
|| 