Teksti Päivi Lappi, kuvat Päivi Lappi, Vanda Biffani
27.10. Helsinki-Istanbul
Turkish Airlinesin siivin suuntaan kohti Istanbulia Helsinki-Vantaalta kello 13.55. Miellyttävä lento. Vieruskaveri on kyllä aika hassu: tilaa viskin joka kerta kun joku henkilökunnasta kulkee ohi. Sillä tavalla sitten kuulemma ainakin saa tarpeeksi. Hän on ilmeisesti ajatellut ottaa kaiken irti lennosta yhä harvinaisemmiksi käyneillä all inclusive –lentoyhtiöllä. No, kaikki tavallaan.
Tapasin kentällä lähtiessä matkan toisen suomalaisen, Lissun. Kertakaikkisen mukava ihminen. Harmiksemme emme ehtineet saada vierekkäisiä paikkoja.
Istanbulissa kello 17.15. Iki-ihana Istanbul ei tällä kertaa kiehdo minua. Sää ei suosi ja ajatuksetkin ovat jo Afrikassa. Lissu sen sijaan ensikertalaisena ottaa kaiken irti lyhyestä visiitistä. Niin sitä pitää!
Lennolta olisi voinut jatkaa samana päivänäkin kohti Nairobia, mutta odotamme Lissun kanssa lisää jäseniä pohjoismaalaiseen matkaseurueeseemme ja jatkamme täältä kaikki yhdessä. Siksi siis vasta huomenna. Kunnon yöunet tähän väliin.
28.10. Istanbul-Nairobi
Yöunet sujuivat jopa melkein yli odotusten. Aamiaiseksi vain nopea, mutta pakollinen kupillinen kahvia. Onneksi on aikaa lounastaa ja seurakin on hyvää. Löydämme mukavan pikkuravintolan, syömme rauhassa ja lähdemme takaisin lentokentälle.
Osa porukastamme on joutunut Keski-Euroopan huonon sään aiheuttamien lentoliikenteen ongelmien kerrannaisvaikutusten uhriksi, mutta he ehtivät lopulta koneeseen ja samalle reissulle. Se on mukavaa, koska he ovat tuttuja ja taattua A-ryhmän matkaseuraa.
Turkish Airlines lähtee kohti Nairobia osapuilleen aikataulussa, 18.45. Yhtiön palkittukin turistiluokan ruoka on nytkin hyvää ja auttaa saamaan hetkeksi unen päästä kiinni.
29.10. aamupäivä Nairobi-Lewa
Jambo vaan päiväkirja! Laskeudumme Nairobiin aamuyöllä, 01.20. Kentällä on hiljaista. Hankimme viisumit ja ehkä saapumisajankohdan vuoksi jonoja ei juuri ole. Viisumit alennuksessa, USD 25, vuoden 2010 loppuun. Normaalihinta on USD 50 ja se maksetaan käteisellä ja tasarahalla. Sormenjäljet tallennetaan tässä yhteydessä.
Onneksi oli dollarit vaihdettuna, kuten kasa yhden dollarin seteleitäkin tipeksi. Niitä ilman ei täällä pärjää, sen huomaa jo.
Keräämme laukut ja siirrymme ulos pimeään, mutta lämpimään yöhön. Ensimmäiset seeprat näemme jo hieman yllättäen lentokentän läheisyydessä. Vietämme muutaman tunnin Sarova Stanley-hotellissa. Yö jää lyhyeksi, mutta uteliaisuus tuottaa adrenaliinia sen verran, että se ei tunnu haittaavan. Pieni pulahdus hotellin yläkerroksen terassin uima-altaassa auttaa asiaa myös.
Aamiainen tässä Nairobin parhaimmistoon kuuluvassa hotellissa on loistava. Sen nautin lokakuun lopussa luonnollisesti terassilla, kun se on mahdollista.
Lähdemme kohti Nairobin pienempää, Wilsonin lentokenttää. Vuorossa lento Lewan luonnonpuistoon. Tämä osuus ehkä ennakkoon jännitti eniten. Jännittää vieläkin. Lennosta ei voi tietää, onko sillä välilaskuja vai ei. Se riippuu siitä, minne matkustajat ovat menossa. Meidän pikkulennollemme sattuu kuulemma yksi välilasku. Laikipia Nanyukissa, päiväntasaajalla. Pari noin kahdenkymmenen minuutin lentopätkää siis luvassa.
Koneessa on kymmenkunta paikkaa ja näköyhteys ohjaamoon on suora. Tarjoiluna on lämmintä vettä ja sulanut karkki. Lämmin ateria siis. Lentelen liki silmät kiinni. Ja ihan syyttä suotta: kokemus on vain uusi tällä mantereella. Niin välilasku kuin lopullinen laskeutuminenkin sujuvat mallikkaasti. Ja voilà: olemme siellä, ”oikeassa” Afrikassa. Kokemus on järisyttävä: miten voivat maisema ja tunnelma muuttua hetkessä. Lämpö huumaa kehon ja mielen.
Autonkuljettajat ja safarioppaat, Joseph ja Alex, ovat meitä vastassa. Tavarat koneesta jeeppiin ja matka jatkuu. Onneksi olen noudattanut ohjeita ja koittanut jättää turhat tavarat kotiin ja pakannut mukaan otettavat pehmeään laukkuun. Ne todella säästävät tilaa näissä pienissä koneissa ja retkijeepeissä.
Arvelimme, että nyt alkaa kyyti hotellille ja niin se tavallaan alkoikin. Mutta samalla matka toimitti myös ensimmäisen safarin virkaa. Pelkästään tällä pätkällä meitä hemmoteltiin safarinkävijöiden Big Fiven jäsenistä jo neljällä: näimme norsuja, leijonia, puhveleita ja sarvikuonoja jo heti kättelyssä. Vain kuningasleopardi jäi näkemättä. Mutta sen korvasivat lämpö, luonto, rauha, kasvit ja lukuisat muut eläimet. Meidät taidettiin hemmotella piloille jo tässä alkumetreillä?
29.10 iltapäivä Lewa Safari Camp
Upean hotelli -transferin jälkeen saavumme majapaikkaan, Lewa Safari Campiin. Paikan englantilainen, ikänsä kyllä Keniassa asunut, omistaja Sue Heath toivotti meidät tervetulleiksi henkilökuntansa kanssa. Ulkoterassilla nautitun herkkulounaan aikana hän jakoi meille teltat ja kertoi pelisäännöt. Tärkein säännöistä kiteytynee lauseeseen ”This is Africa”, joka pitää sisällään sen, että melkein mitä vaan voi tapahtua, vaikka ei todennäköisesti tapahdukaan.
”Teltta” osoittautui hetken päästä vähän erilaiseksi kuin oma ensimmäinen mielikuva sanasta. Yhdistävä tekijä, ainoa sellainen, on varmasti se, että ovi on hyttysverkko ja se suljetaan vetoketjulla. Ja vain sillä. En tunne asiasta minkäänlaista huolta, en itseni, enkä vaatimattoman maallisen omaisuuteni puolesta.
Entisistä festariteltoista poiketen teltassa täällä on esimerkiksi erillinen kylpyhuone kylpytakkeineen, leveä loistovuode kuumavesipulloineen, terassi näköalalla… Telttanaapuritkaan eivät ole lähellä eikä heitä ole enimmilläänkään paljon, parinkymmenen luokkaa korkeintaan. Heihin toki voi sitten sisältyä esimerkiksi brittien ikiomat William ja Kate, mutta tietääkseni he eivät ole koviakaan rettelöitsijöitä, joten menköön, jos niikseen tulee.
Ehdin hetkeksi aurinkoon ja altaalle. Miten ehtiä kaikki ihanuus?
Lähdemme uudelle safarille. Joseph ja Alex ovat jo osoittautuneet alansa kärkimiehiksi. Englanti on molemmilla loistavaa ja tietoa eläimistä ja luonnosta on loputtomiin. Puiston miehet tuntevat kuin omat taskunsa: jos eivät eläimet tule uteliaiden luo, viedään uteliaat eläinten luo. Hämmästyttävää ammattitaitoa tyylikkäästi toteutettuna. Tämäkin safari on yhtä luontoihmeiden ilotulitusta. Bonuksena upea auringonlasku ja jeepin konepellille loihdittu sun downer –kattaus.
Paluumatka telttakylään. Maittava illallinen ja uskomaton raukeus. Edellisen yön unet jäivät lyhyiksi, niin saavat jäädä seuraavatkin, sillä päätimme haluta safarille myös auringonnousussa.
30.10. ennen kukonlaulua, Lewa Safari Camp
Nukuin kuin tukki. Yhtään vierailevaa tähteä mistään lajista ei telttaani osunut. Hyvin varhain aamulla henkilökunnan hienovarainen, henkilökohtainen herätys. Ja mikä upeinta: kahvia ja pikkupurtavaa katettuna omalle terassille, kiireetöntä heräämistä varten. Tämä on siis ennen aamiaista – just my style!
Varsinaisen aamiaisen saimme mukaamme, kun kerran päätimme lähteä liikkeelle varhain. Se kannatti. Maisema näytti toisenlaiselta, eläimet olivat erilaisissa puuhissa kuin illemmalla. Aamiainen näytti olevan mielessä ainakin jo tutuksi tulleella, kolmeksi veljekseksi nimetyllä, pantterikolmikolla. Se on self service sitten, pojat. Seurasimme pitkään heidän väijytystään, mutta näkemättä jäi se, minkä kimppuun he sitten johtajan opastuksella päätyivät. Ehkä pikaruokaan eli siihen aiemmin nähtyyn, tuoreeseen jalkapuoleen seepraan…?
Oman kenttäaamiaisemme nautimme aika tarkkaan normaaliin aamiaisaikaan, kauniissa paikassa, jo heränneellä ruokahalulla.
30.10. keskipäivä, kohti Masai-kylää
Menemme vierailemaan Masai-heimolaisten yhteisössä. Meidät otetaan vastaan lauluin ja tanssein. Näemme aiemmin käytössä olleita metsästystaitoja. Nyt ei enää metsästetä tässä kylässä. Kuulemme yhteisön arkipäivän elämästä ja toiminnasta. Lopuksi lisää tanssia, nyt vuorossa miehet. Sitten meille tarjoutuu mahdollisuus ostaa käsitöitä. Arjesta irtautuminen ja totaali rentoutuminen eivät saa parasta ostosintoani esiin. Shoppailu tuntuu nyt turhan maalliselta. Silti Pontus-koira saa uuden, käsin helmistä tehdyn kaulapannan ja varsinaisen pyhätalutushihnan.
Mieleen jäi maitoastioiden puhdistusrituaali. Jokaisella perheenjäsenellä on omansa. Minä kysymään, miksi se on niin tärkeää? Selitys oli ihanan inhimillisesti se, että jokainen saa juoda vain oman pullonsa. Eli juomasi on tallessa, vaikka joku olisi jo nauttinut omansa.
Lähdemme takaisin Safari Campiin lounaalle. Ja kyllä: haluamme vielä ilta- ja yösafarille.
30.10. Iltapäivä, ilta
Lounas ja hetki vapaata. Torkut houkuttaisivat, mutta ei malta. Nukun sitten kotona. Nyt hetki aurinkoa ja virkistävä väliuinti.
Ja sitten safarille. Jälleen täysosuma. Vain leopardia olemme enää vailla. Se taitaa pitää meitä pilkkanaan…
Meidän automme ehtii tänään ensin sun downereille. Ihmettelemme, kun toiset eivät tule, vaikka ovat aivan lähellä, näköetäisyydellä. Selviäähän se: heillä on siellä leijonia. Suuntamme sinne mekin, mutta vähän hymyilyttää se, että tässä me seisoimme viileät valkoviinit käsissä huolta vailla – hakuna matata - ja parin sadan metrin päässä on leijonia! Autosta ulkona oleva ihminen on täällä eläimille kuin huutomerkki, vaikka autossa ihminen voi rauhassa mennä eläimistä vaikka metrinkin päähän.
Koemme myös yösafaria. Siellä ei enää juuri mitään näy, valonheittimistä huolimatta, mutta kokemus on silti jännittävä. Yö on todella pimeä ja hiljainen. Onneksi on tarpeeksi vaatteita päällä. Päivät ovat lämpimiä ja aurinkoisia, mutta illaksi viilenee ja jeeppikyyti kylmenee.
Vähän illanistujaisia ja iltaruokaa hyvässä, rennossa seurassa. Pakkaan valmiiksi. Yönoutaja tulee.
31.10. anivarhainen, Lewa-Meru
Ylös aikaisin, jo tutuksi tulleeseen tyyliin. Mutta myös kahvit terassilla jo tuttuun tapaan. Ja aamiainen rauhassa sitten kun on herännyt. Unen puute ei vaivaa. Tämä stressitön ympäristö taitaa korvata osan levon tarpeesta.
Lähdemme jatkamaan matkaa kohti Merun kansallispuistoa. Saamme uudet oppaat ja autonkuljettajat, Rooneyn ja Moseksen.
Ajomatka näyttää safarimaailman ja masai-kylän jälkeen kolmannenlaisen Kenian kasvoja.
31.10. päivä ja ilta, Meru ja Leopard Rock
Saavumme Leopard Rock Lodgeen ja Merun kansallispuistoon. Lodgen erikoisuutena on oma krokotiili, joka houkutellaan pihaan meitä ilahduttamaan. Aika järkäle. Saamme huoneet, joihin jälleen voisi majoittaa jokaiseen aika monta ihmistä ja ahdasta ei tulisi.
Paikka on kaunis. Terassin ovi kehotetaan pitämään illemmalla kiinni, jos ei halua seuraa vikkelistä pikkusimpansseista, joita riittää. Huomaan jo saaneeni seuraksi yhden gekkon, mutta en häädä sitä. Alan jo uskoa, että ne eivät ole ihmisistä kiinnostuneita ja kaiken lisäksi syövät sitten muut mahdolliset itseään pienemmät alivuokralaiset.
Täällä on moskiittoverkkokin. Tästä virisi keskustelu siitä, olivatko kaikki nauttineet malarianestolääkityksen. Gallup meni fifty-fifty. Aloittaneista joku lopetti kesken sivuoireiden vuoksi ja koska yhtään hyttystä ei ole näkynyt. Tiedä sitten, mikä on viisasta.
Suuntaan lounaalle ja olen unohtanut pihassa vierailevan krokotiilin. Tiedän, että se on kömpelö kuivalla maalla, mutta aika kömpelö voin olla minäkin kävellessäni krokotiilin nenän edestä ja havahtuessani siihen juuri samaan aikaan…
Lähdemme safarille. Nyt ei näy muka mitään erikoista enää. Ilmeisesti safarien suuri määrä ja hyvä onnistuminen ovat tehneet meistä kriittisiä. Me ikään kuin vaadimme leopardia. Mutta eläköön silti edelleen se totuus, että leopardia ei kiinnosta, mitä sedät ja tädit haluavat.
Jotakin jännittävää silti tässäkin safarissa. Olimme jo palaamassa majapaikkaan, kun tielle sattui puistoon vasta hiljakkoin tuotu norsu. Se ei halunnut väistää ja päätti lähteä hyökkäykseen. Me päätimme perääntyä. Jotenkin se ei tuntunut tappiolta, vaan voitolta.
Ehdimme uimaan ennen illallista. Siinä oli pitkä kaava ja puitteet mitä parhaimmat. Joku jäi puuttumaan. Aivan kuin ykkösketju ei olisi ollut kentällä. Ehkä se johtui siitä, että sesonki oli ohi ja varmasti uuvuttanut tekijät.
Suomi vaihtaa talviaikaan yöllä. Nyt siis on aikaeroa tunti, tähän mennessä sitä ei ole ollut lainkaan, mikä on aina mukavaa.
1.11. Meru-Nairobi
Turha kai enää mainita, että aikaisin ylös. Mutta ehdin uimaan ja aamiaiselle enkä tunne itseäni väsyneeksi.
Autojen nokat suunnataan Nairobiin, josta lento päivemmällä Lamulle.
Alkaa näyttää siltä, että tämä päivä ei sujukaan kuin Strömsössä… Mikäs matka se toisaalta olisikaan, jos kaikki niin menisi. Eniten puhetta ja naurua tuppaa jälkikäteen piisaamaan juuri niistä kohdista, joissa kaikki ei mennyt, kuten piti. Vaikkeivät ne juuri tapahtumahetkellä niin tiheään nauratakaan.
Tanskalainen ystäväni, Eva, kysäisi kohteliaasti ja vaivihkaa tuossa hetki sitten Rooney’lta, että riittäähän bensa Nairobiin asti? Hänen paikaltaan näki punaisella vilkkuvan mittarin. - Riittää, riittää, kuului reipas vastaus.
Taidettiin edetä alle kymmenen kilometriä ja bensa loppui. Mosesta apuun kysymään. Moses bensa-asemalle, ilman kanisteria. No, siis kanisteria hakemaan ns. supermarketista. Eli tienvarsikaupoista, joista lähin oli parikymmentä kilometriä takaisinpäin. Mutta sitten oli taas bensaa.
Mutta sitten ei ollut kohta enää toisessa autossa jarruja. Ja me korjaamolle. Lento Lamulle on lähtenyt jo aikoja sitten…
Auto saatiin korjattua, pääsimme Nairobiin asti ja uusi lentokin on luvassa. Arvatenkin aamutuimiin.
Ajattelimme positiivisesti, että nythän pääsemme näkemään ja kokemaan sitten hieman myös Nairobia, joka ei muuten ohjelmassa ollut kuin ohimennen. Tavallaan näin kävikin, mutta katselimme sitä lähinnä yhdestä näkövinkkelistä. Omalta paikaltamme. Ensin olimme ennen näkemättömässä ruuhkassa ja sitten osallistuimme kolariin liikenneympyrässä. Sen setviminen vei oman aikansa.
Mutta ei koskaan niin huonoa, ettei hyvääkin. Pääsimme yllättäen ja yllättävän ajoissa upeaan Nairobi Serena –hotelliin. Ei lainkaan epämiellyttävä kokemus sekään.
Tästä päivästä saa opiksi sen, että siirtymät Keniassa kannattaa hoitaa sisäisillä lennoilla, jos se vain on mahdollista. Kun ne ei enää kerran pelotakaan…
2.11. Nairobi-Lamu
Ihmismieli on ihana. Eilisen pienet, mahdolliset tunnelman kiristäjät käyvät jo tänä aamuna vitsistä. Ajoneuvoa valittaessa on ihan ok kysyä, onko tämä se, jossa ei ole jarruja vai se, jossa ei ole bensaa? Voi sitten ihan vapaasti valita…
Matkalla Wilsonin lentokentälle ja lennolle Lamuun, Mandan lentokentälle. Puolentoista tunnin oikein mukava lento. Miehistö jatkaa matkaansa ja sanoo, mennessään ”nähdään paluulennolla”.
Luulin, että Nairobissa, Lewassa ja Merussa oli lämmin. Nyt täytyy vähän täsmentää: Lamulla on lämmin. Ja kostea ilmanala. Pieni kävely rantaan ja edessä venematka. Matkatavaroita tuo henkilökunta.
Merikapteeni Mohamed, ilman miehistöä, toivottaa tervetulleeksi alukselleen ja 45 minuutin matka Kipunganiin voi alkaa. Ihanaa, lämmintä ja raikasta. Rantauduimme ilmiselvästi paratiisiin. Kengät käsketään ottaa pois jaloista ja tällä kertaa kannattaa totella käskijää.
Syömme lounaan, saamme omat majat, bandat, ja hetken aikaa hengähtää (luetaan uida). Sitten lähdemme tutustumaan Lamun kaupunkiin. Uusi kolmen vartin venematka tuntuu tässä vaiheessa oikein hyvältä vaihtoehdolta. Tässä lämmössä ja näissä maisemissa veneily on mukavaa. Jos aikaa olisi, voisin ottaa venekyydin ja mennä pyörähtämään Mombasassa, minne pääsee kuulemma veneellä 4,5 tunnissa.
Lamun kaupungissa on tuhansia aaseja ja viisi autoa. Autot ovat aasiambulanssi, ihmisten ambulanssi, poliisiauto, vedenkuljetusauto ja jätteidenkuljetusauto. Näin tiesi kertoa oppaamme Omar, paikkakunnan poikia.
Kaupungissa on sympaattiset puolensa, kuten aasisairaala ja aasien vanhainkoti, liki autottomuus, kauniiden käsin veistettyjen ovien perinne… Mutta ei, siltikään tämä paikka ei ole minun juttuni. Paitsi toki näin retkellä homma toimii. Pikkuinen pyrähdys omasta paratiisista kaupungin vilinään – ja sitten äkkiä takaisin…
Jos joku haluaisi taas oleilla Lamun kaupungissa pidempään, niin suositeltavia majapaikkoja ovat Omarin mukaan ainakin Bahari ja Stopover. Ravintoloista ehdimme, osa syöden, osa hedelmäsmoothieta nauttien, testata Hapa Hapan ja Bush Gardenin, ihan hyviä molemmat.
En laita hanttiin, kun päätämme lähteä takaisin Kipunganiin. Pieni tauko on luvassa ennen ulos rannalle katettavaa illallista. On vaikea päättää nauttisiko hetkestään rannalla, altaalla vai oman bandan monissa vaihtoehdoissa. Päätöksen tekivätkin muut. Poissa ollessamme bandani on vallattu: siellä asustaa nyt ainakin parikymmentä lepakkoa. Toiset kutsumattomat vieraat tällä matkalla. No, this is Africa, sanottiin jo ensimmäisenä päivänä.
Vietän vapaani siis rannalla. Kun tulen takaisin, lepakot ovat tipotiessään ja muita vieraita ei enää näy.
Illallinen rannalla oli mukava kokemus. Viihdyimme hyvin ja aamu ohjelmineen tuntui tulevan kovin nopeasti.
3.11. Hirmuaikainen aamu, snorklausta ja Shela
Myönnetään: halusimme itse ehtiä sekä snorklaamaan että näkemään Shelan. Siis aikaisin ylös. Pienen pieni särö luksukseen tuli siitä, että en saanut aamiaisen korvikkeeksi sovittua aamukahviani bandaani. Muut onneksi saivat omansa. Nyt pidetään vain peukut pystyssä, ettei kukaan puhuttele minua ennen puolta päivää… Ja sitä paitsi, matkalla aina oppii: tästä opin Evan avustuksella sen, että alan minäkin jokaisella matkalla tästä eteenpäin raahata mukana ikiomaa pikku kahden kupin kahvinkeitintä emergency-tilanteiden varalle.
Venematka snorklauspaikalle on pitkä ja tuulinen. Jotkut alkavat epäillä retken kannattavuutta, mutta tilanne rauhoittuu, kun veteen päästään. Paikaksi ei ilmeisesti valikoitunut seudun ykköspaikka tai sitten snorklaajatkin on jo hemmoteltu pilalle muilla reissuilla. Mutta pulahdus virkistää aina. Veneen nokka takaisin ja ajatuksissa siintää aamiainen Shelan rannalla. Aamiaista rannalla siirrettään kovan sadekuuron vuoksi. Sadekuuron aikanakin voi tutustua Lamun saaren varsinaiseen jetset- puoleen, Shelaan.
Siistiä on ja asiallisen näköisiä ruoka- ja majoituspaikkoja. Tämän ovat ottaneet omakseen ainakin Monacon prinsessa Caroline kolmella huushollilla ja YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan, tiettävästi yhdellä asumuksella. Jos paikka kiinnostaa ja omaa taloa ei ole ostettuna, niin hyviä majoituspaikkoja ovat ainakin tanskalaisomisteinen Peponi Hotel sekä Hotel Jannataan.
Aurinko paistaa jälleen eli päätämme nauttia aamiaisen, mutta siirtyä toiselle rannalle. Sinne mennessä sade yllättää jälleen, mutta saamme luvan jäädä nauttimaan aamiaistamme matkan varrelle, kelluvaan illallisravintolaan, kattojen suojaan. Tunnelma nousee ja sade lakkaa. Saattoi se mennä toisinpäinkin…
Lähdemme takaisin Kipunganiin. Ja sitten tulee se kuurojen kuuro. Tämä on niin hurja, että nyt jo naurattaa. Ja se on hyvin, koska en vieläkään ole saanut kahvia : )
Onneksi venematka on pitkä ja vaatteita ei lämmössä paljon tarvita. Ne kuivuvat joko päälle tai päältä pois otettuina venematkan tuulessa, koska kohta paistaa jo taas. Perille päästyämme olimme kuivia jo, muusta viis. Ja sitten uimaan.
Syömme upean läksiäislounaan ja lähdemme veneellä kohti Mandan lentokenttää ja sieltä Nairobiin.
3.11. Lamu-Nairobi
Nairobissa saamme palata hetkeksi Sarova Stanley’iin. Viimeistelemme matkatavarat lennolle ja toki itsemmekin jäähyväisillalliselle. Illallispaikkana on monen vuoden ajan maailman 50 parhaan ravintolaan joukkoon valittu Carnivore. Carnivore on erikoistunut lihaan. Ei sillä, että valitsisit liharuoan, mutta jos et valitse kasvisruokaa, niin lihaa tuodaan sinulle mitä eksoottisinta mallia ja lisää aina jo ennen kuin olet ehtinyt entisiin koskea.
Kaikki oli moitteetonta, hyvää ja toimi, mutta Carnivore ei jäänyt minun” tänne täytyy päästä takaisin”-listalleni. Kenia kyllä jäi sille, se on jo nyt selvää.
4.11. Nairobi-Istanbul-Helsinki
Puolenyön maissa lähdemme lentokentälle. Paluulento lähtee 03.40. Väliaika kuluu kaupoissa pyöriessä. Niitä on paljon ja tuotteita on tarjolla laidasta laitaan. Ostan vielä kahvia, koruja, kesähepeneitä ja keittiötarvikkeita.
Nyt koneeseen. Toivotan itselleni ja ystäville saman tien, lala salama – nuku hyvin! Unta ei tarvitse etsiä ja seuraavan kerran herään Istanbulissa, kun laskeudumme kello 9.15. Lento Helsinkiin lähtee 10.50 ja olemme kotimaan kamaralla kello 14.20.
Mahtava matka, joka ei unohdu milloinkaan!
Lisätietoja:
© Traveller - Kaleva Travel Asiakaslehti 1/2011
|| 
|| 
|| 
|| 