Teksti: Maisa Lappi, Kuvat Maisa Lappi ja Istockphoto/jezdicek

Meillä kaikilla on matkailuun liittyviä kerran elämässä -unelmia. Monelle yksi sellainen on tutustuminen mysteeriseen inkakaupunkiin Machu Picchuun ja tarunhohtoiseen Titicaca-järveen.

Saapuupa Perun pääkaupunkiin Limaan sitten Suomesta vaikkapa Madridin kautta tai osana maailmanympärimatkaa Uudesta-Seelannista, kannattaa pitkien lentojen jälkeen helliä itseään. Sielukin ehtii paremmin perille, kun jatkolennon odottamisen tekee mukavaksi lentokenttähotellin päivähuoneen palveluista nauttien eikä lentoasemalla aikaa tappaen.

Liman lentokentällä on tähän mainiosti sopiva Ramada-hotelli. On silkkaa luksusta päästä pitkän lennon jälkeen suihkuun, nukkua parin tunnin nokoset vaaka-asennossa hyvässä sängyssä, vaihtaa puhtaat vaatteet ylleen ja nauttia paikallisesta ruuasta lentokonepöperöiden jälkeen. Liman Ramadassa ehtii myös rentouttaviin hoitoihin, jos jatkolennon lähtöön on useampia tunteja.

Lento Limasta Cuscoon lähelle Machu Picchua kestää vain 55 minuuttia. Ilmasta voi ihailla vehreitä vuoria, joiden laaksoon Cusco on muinoin rakentunut. Ensi tuntumaa värikkäistä ketchuaintiaanien vaatteista ja heidän musiikistaan saa, kun pieni ”vastaanottokomitea” toivottaa Cuscon lentoterminaalissa turistit tervetulleiksi panhuilun ja rumpujen säestyksellä.

Cuscon kapeilla kujilla

Halusimme yöpyä tyypillisessä perulaisessa majatalossa, haciendassa. Casa Andiana aivan Cuscon keskustassa osoittautui hyväksi valinnaksi. Hotellin vastaanottovirkailija tarjoili meille ensitöikseen cocateetä. Se auttaa sopeutumaan korkeaan ilmanalaan. Cuscossa olimme 3 330 metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella. Jos cocatee ei auttaisi, olisi vastaanotossa happipullo hapenottoa varten. Meitä kehotettiin syömään ensimmäisenä päivänä vain jotain kevyttä, vaikkapa vihanneskeittoa.

Kaupunkikiertokävelyllä askel oli kumman raskas ja pienikin mäen kipuaminen hengästytti. Parissa päivässä ohueen ilmanalaan tottui paikallisen ”hemohessin” avulla.

Cusco oli aikoinaan inkojen pääkaupunki, maailman napa. Legendan mukaan Manco Capac ja Mama Ocllo perustivat kaupungin aurinkoäitijumalan Intin lähettäminä. Manco Capacin tehtävänä oli opettaa miehet hyviksi viljelijöiksi ja Mama Occlo puolestaan perehdytti naiset tekemään käsitöitä. Ainakin Mama Occlon opit ovat edelleen hyvin hallinnassa: kauniisti kirjottuja vaatteita ja päähineitä näkee joka puolella kechua-intiaaninaisten ja -lasten yllä ja niitä on tarjolla myös turistien iloksi.

Kechuat asettuivat mielellään kuvattaviksi, usein lapsilla oli vielä pikkulaama sylissään tai vierellään. Ja heitä oli joka kohteessa, missä retkibussimme vain pysähtyi.

Kaupungin tärkeimpiin nähtävyyksiin kuuluu Coricanchan aurinkotemppeli, jonka seinät olivat muinoin paksulla kullalla ja jalokivillä päällystetyt. Siellä intiaanit palvoivat niin aurinkoa, Intiä kuin kuuta, Qillaa. 1500-luvulla espanjalaiset konkistadorit tulivat Francisco de Pizarron johdolla ryöstämään inkojen kalleuksia ja yrittämään kääntää heidät katolisiksi. Tuolta ajalta on muistona Plaza de Armasin hienon aukion varrella oleva katedraali.

Iltaa kohden valot syttyivät aukion laidalla oleviin lyhtyihin ja ympäröivillä kukkuloilla sijaitseviin taloihin. Ilta oli sametinpehmeä.

Peruraililla kohti Machu Picchua

Aamuvarhaisella pikkubussi noutaa meidät Casa Andianasta ja kuljettaa Cuscon rautatieasemalle. Sininen Perurailin juna puhisee siellä jo lähtövalmiina. Edessä on neljän tunnin junamatka kohti Aguas Calientesin pääteasemaa, mistä matka jatkuu edelleen bussilla lähelle Machu Picchun huippua.

Junaemännät ja -isännät tarjoilevat meille Machu Picchu -aamiaisen, jonka ehtii nauttia kiireettä ja ohitse lipuvista maisemista nauttien. Junarata kulkee Andeilla, Urubamban laaksossa ohittaen välillä pieniä kyliä, joiden lapset vilkuttavat junamatkalaisille. Lehmät laiduntavat aivan radan vieressä, eivätkä välitä junasta tuon taivaallista.

Kuuluisan Inka Trailin vaellusreitille lähtevät poistuvat junasta kilometripylvään 88 kohdalla jatkaakseen matkaa jalan ja välillä yöpyen kohti Machu Picchua. Vauhdista ja kunnosta riippuen oppaan johdolla tehtävä matka kestää kolmesta viiteen päivään. Joka päivä maastossa on noin 500 vaeltajaa nauttimassa yhden maailman tunnetuimman vaellusreitin henkeäsalpaavista näkymistä.

Aguas Calientesin pääteasemalle matkaa junalla jatkaneet jaetaan kieliryhmittäin eri oppaiden busseihin ja matka ylös kohti salaperäistä Machu Picchua voi alkaa. Tie kiemurtelee serpentiinin lailla kapeana ylös 2 430 metriin.

Eilisellä Cuscon kierroksella meitä kehotettiin ottamaan lämmintä vaatetta mukaan Machu Picchulle. Moni taisi ostaa alpakkavillapaidan ja varmimmaksi vakuudeksi vielä tupsupäisen piponkin. Ylhäällä Machu Picchun kupeella aurinko paistaa kuitenkin kuin parhaana kesäpäivänä. Lämpimät varusteet katoavat salavihkaa reppuihin, sillä pelkkä teepaita riittää.

Rappusia, rappusia, rappusia…

Siinä me marssimme kuin köyhän talon porsaat aina vain ylöspäin ja ylöspäin epätasaisia ja erikorkuisia portaita ja rappusia pitkin kivuten. Ne tuntuvat jatkuvan loppumattomiin. Jotkut harppovat ohitse kaksikin rappusta kerrallaan, mutta useat jäävät puuskuttamaan ja juomaan vettä poishiotun tilalle. Retkelle kannattaakin ottaa paljon vettä ja pari energiapatukkaa mukaan.

Ketteräjalkainen oppaamme jää viimeisten perään huolehtimaan, että koko ryhmä pääsee perille. Ensimmäisinä ylhäällä olleet odottavat häntäpään tulijoita kärsimättöminä.

Olemme kiivenneet mahdollisimman korkealle, näköalapaikalle josta eteemme levittäytyy uskomaton näky. Taustalla sokeritoppaa muistuttavat vuorenhuiput ja edessä inkojen kadonnut kaupunki, Machu Picchu. Näky on niin huima, että se saa kyyneleet silmiin. Ympärillä ihmiset huokailevat ja päästelevät ihastuneita huudahduksia.

Machu Picchun ihme

Edessä olevaa näkymää katsellessa ei voi kuin ihmetellä, millä keinoin inkat pystyivät 1400-luvulla kuljettamaan ylös vuorille kaikki tarvittavat kivet ja muokkaamaan ne sopivan mallisiksi ja kokoisiksi. 500 asukkaan kaupungissa oli asuinrakennusten lisäksi luonnollisesti temppeleitä, joissa palvottiin äiti aurinkoa, Intiä. Ikuiseksi mysteeriksi jää myös se, miksi Machu Picchu hylättiin espanjalaisten saapuessa Peruun 1532. Espanjalaiset kun eivät koskaan löytäneet kaupunkia.

Näihin päiviin saakka kunnia Machu Picchun löytämisestä on annettu yhdysvaltalaiselle Hiram Binghamille, joka löysi Machu Picchulle vuonna 1911. Tämän kesän BBC:n tiedot kuitenkin kertovat, että kaupunki olisi löytynyt jo 40 vuotta aiemmin, kun saksalainen Augusto Berns osui raunioille. Kummatkin kuitenkin syyllistyivät inka-aarteiden ryöstöihin. Binghamin kerrotaan vieneen Machu Picchusta yli 4 000 esinettä kotiyliopistoonsa Yaleen. Ne on palautettu viime syksynä Peruun. Esineistöstä rakennetaan museo Cuscoon. Bernsin mukaansa ottamien esineiden nykyisiä olinpaikkoja eurooppalaisissa museoissa ja gallerioissa kartoitetaan parhaillaan. Toivottavasti edes osa niistäkin löytää tiensä takaisin Peruun.

Machu Picchu on luonnollisesti päässyt Unescon maailmanperintölistalle. Nyt tutkijat ja asiantuntijat ovat syvästi huolissaan sen kunnosta, koska Machu Picchulle päästetään heidän mielestään aivan liikaa turisteja. Maalaisjärkikin sanoo, ettei 500 asukkaan kaupungiksi suunniteltu Machu Picchu kestä päivittäistä, jopa kolmeatuhatta kävijää päivä päivän perään. Tutkijat pelkäävät, että suurin osa tästä kätketystä kaupungista romahtaa aivan muutaman vuoden kuluessa, ellei toimenpiteisiin ryhdytä turistimäärän vähentämiseksi. Näimme tästä jo merkkejä, kun oppaamme näytti meille rakennusten paikoiltaan liikkuneita kivenlohkareita.

Tästä johtuen lähdimme pois paikalta hieman sekavin mielin. Turismi tuo rahaa köyhään maahan, joten mihin vetää raja? Machu Picchu on maan ykkösnähtävyys.

Mutta vielä yksi yllätys oli ohjelmassa, ennen kuin olimme takaisin alhaalla Aguas Calientesissa. Kiinnitimme bussin ajaessa alas huomiota kovasti huitovaan pikkupoikaan tien alkupään eräässä mutkassa. Aivan samannäköinen poika oli huutelemassa ja huitomassa myös seuraavassa ja taas seuraavassa mutkassa! Arvoitus ratkesi, kun pääsimme alas. Kovasti hikinen ja hengästynyt poika astui bussiimme hyvästelemään meidät. Hän oli juossut melkoista haipakkaa suoraan jokaisen serpentiinin mutkasta alas, kun me kiersimme mutkat bussilla. Melkoinen suoritus, jota kaikki bussissa olleet eivät tainneet edes ymmärtää.

Paluumatka Cuscoon tehtiin junalla samaa reittiä. Matka ei käynyt kuitenkaan pitkästyttäväksi, sillä junaemännistä ja isännistä sukeutui junamatkan aikana mannekiineja, jotka esittelivät korkeatasoisia perulaisvaatteita, lähinnä puseroita, jakkuja ja takkeja. Ja kauppa kävi.

Hieno retki kaikkinensa, joka synnytti paljon ajatuksia.

Bussilla Punoon

Oli aika lähteä eteenpäin. Cuscosta pääsee mainiosti alas Titicaca-järvelle ja Punoon joko junalla tai bussilla. Me valitsimme 10 tunnin bussimatkan vaihtelua saadaksemme ja nähdäksemme Perusta muutakin kuin suuria kaupunkeja.
 
Kaikkiaan 380 kilometrin ja kymmenen tunnin bussimatka tuntui aluksi istumalihaksia ajatellen melko puuduttavalta. Mutta itse asiassa bussissa ei istuttu yhtä soittoa, vaan päivän aikana tehtiin useita pysähdyksiä. Tiellä ei ollut paljonkaan liikennettä, joten matka sujui leppoisasti maisemista nauttien.

Cuscosta pääsee Titicacalle reittibussilla tai luksusluokan Inka Expressillä, jossa matkustajista huolehtivat kuljettajan lisäksi bussiemäntä ja opas. Bussiemäntämme tarjoili meille juotavaa Cociksesta cocateehen ja matkan hintaan sisältyi myös maukas buffetlounas.

Andahuaylillasin pienessä kylässä pysähdyimme ihastelemaan kaunista kirkkoa freskoineen, Urcosin kaupungissa seurasimme sunnuntaimarkkinoita, harmillista tosin vain bussin ikkunasta. Racchin kylässä pääsimme tutustumaan Wiracochan temppelin raunioihin. Racchin torikauppiailla oli hauskat littanat hatut.

La Rayassa olimme matkamme korkeimmalla kohdalla, 4 313 metrin korkeudessa. Tihkusateessa kuvasimme nopsaan lumihuippuiset Andien vuoret ja otimme kuvia söpöistä lapsista pikkulaamoineen. Alueella oli paljon alpakoita ja laamoja laiduntamassa.

Ja ennen kuin huomasimmekaan, avautui bussin vasemmalle puolelle ensimmäinen näkymä valtavasta Titicaca-järvestä ja sen rannalla sijaitsevasta 150 000 asukkaan Punosta.

Puno on turistien portti Titicacalle, joka on maailman korkeimmalla paikalla (3 810 m mpy) sijaitseva purjehduskelpoinen järvi. Alueen asukkaat elävät kalastuksesta, perunanviljelystä, laamojenkasvatuksesta sekä turismista.

Titicacan kelluvat kylät

Legendan mukaan samaiset auringon lapset, Manco Capac ja Mama Ocllo loivat myös inkojen pyhän järven Titicacan. 8 000 neliökilometrin suuruisessa järvessä on vain 30 saarta, joista osa muodostaa erikoiset veden päällä kelluvat kaislasaaret. Niiden nimi on Uros-saaret. Ne on rakennettu totorakaislasta. Kaislaa tarvitaan paljon, kun sitä ladotaan vuoden ajan ristikkäin ja päällekkäin tulevan saaren alueelle. Tolppien avulla kaislat kiinnitetään pysymään yhdessä. Vähintään kerran kuussa kaisloja on lisättävä, jottei saari uppoaisi.

Punon satamasta on noin viiden kilometrin matka Urossaarille. Veneemme lipuu hiljaa kaislameren keskelle syntynyttä uomaa pitkin. Jo kaukaa näkee ketchua-intiaaneja värikkäissä vaatteissaan puuhastelemassa arjen askareita kelluvalla kotisaarellaan. Saarilla näkee kaisloista rakennettuja majoja, joitakin saaria koristavat suuret, kaislasta valmistetut kalat.

Khantawin saari on yksi Uros-ryhmän kelluvista saarista. Kaislojen päällä on mukava kävellä, on vähän kipparikallemainen, heiluvainen olo, mutta pystyssä on helppo pysyä. Tällä saarella asuu alkeellisissa majoissaan seitsemän perhettä, jotka saavat elantonsa myymällä turisteille naisten tekemiä käsitöitä ja miesten punomia pikku kaislaveneitä.

Järvi antaa heille ravinnoksi kalaa, jota valmistetaan koko saaren asukkaille yhdessä. Punon torilta haetaan lisukkeeksi vihanneksia ja saaren omalta pikkuviljelmältä saadaan perunaa.

Totorakaisla on kelluvien saarten palmu, elämän ”puu”. Siitä valmistetaan itse saari, majat sekä nukkuma-alustat, ja sen varren pehmeällä alaosalla puhdistetaan hampaat.

Retken päätteeksi on mahdollista lähteä kaislaveneellä pienelle ajelulle Titicacalle. Se on nipistyksen paikka, olenko tosiaan täällä inkojen pyhällä järvellä?! Kaikkialla on hiljaista, aurinko paistaa ja äänettömyyden rikkoo vain soutajien hiljainen keskinäinen puhelu.

Titicacan laitaa koukkaus Boliviaan

Titicaca muodostaa Perun ja Bolivian välisen luonnollisen rajalinjan. Sen suuruudesta saa käsityksen, kun lähtee ajamaan Punosta Titicacan rantoja pitkin kohti Desaguaderon rajakaupunkia.

Järvi on laaja kuin meri, vastapuolen rantaa ei näy, vain muutamia saaria kohoaa kimaltelevasta, kautta vuoden jääkylmästä vedestä. Kyliä on harvakseltaan, pari aasia ja alpakkaa on jyrsimässä heinää järven jyrkällä rannalla.

Desaguaderon rajakaupungissa käy vilske. Siellä tavara vaihtaa omistaa ja saa olla tarkkana, ettei jää valtavien, täynnä lastia olevien kärryjen alle. Rajamuodollisuudet sujuvat nopsaan, leimat molemmista maista ja menoksi! Meidät rajalle tuonut perulainen pikkubussi lähtee takaisin Punoon. Me ja tavaramme siirrymme bolivialaiseen autoon, jonka on määrä kuljettaa meidät maan pääkaupunkiin La Paziin. Kaikkinensa matka kestää kuutisen tuntia.

Kukkuloiden La Paz

Suosittu tietokilpailu kysymys kuuluu: minkä maan pääkaupunki sijaitsee 3 627 metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella eli korkeammalla kuin yksikään muu pääkaupunki ja mikä on kaupungin nimi? Oikea vastaus kumpaankin kysymykseen on La Paz.

Ilta on jo pimenemässä saapuessamme La Paziin. Kukkuloita ylös, kukkuloita alas, kunnes vihdoin olemme perillä hotellissamme.

Aamulla bolivialainen ystävämme Carmen Alvarez Daza tulee noutamaan meidät hotellista kaupunkikierrosta varten. Mieleen jää noitien tori, jossa myydään jos jonkinmoisia taikakaluja. Myyjät eivät pidä valokuvaamisesta, ellei liiku torilla ostosmielessä.

Me keskitymme löytämään tuliaisiksi kauniin enkelitaulun. Niitä onkin useassa artesaanikaupassa kullatuissa tai puisissa raameissa. Carmen hoitaa tinkimisen ja oikean hinnan löytämisen. Kaunis miesenkeli puisissa raameissa matkaa muistona Suomeen.

Yksi unelma on täyttynyt, uudet unelmat odottavat täyttymystään.

© Traveller - Kaleva Travel Asiakaslehti 3/2008